Rupesin just miettimää, et jos yhtäkkiä kaikille meille kävis samat ku Jim Carreylle siin Liar liar-leffassa, et yhtäkkiä ei pystyiskää valehtelemaa ollenkaa. Pitäis puhuu täyttä totta, joka tilanteessa, koko ajan, eikä vois olla edes hiljaa. Voin kuvitella et siit tulis aikamoinen myrsky. Mut myrskyn jälkeen on poutasää!

Mieti, kuinka usein ite jätät jotain sanomatta. Siis ihan pieniä, merkityksettömiltä tuntuviaki asioita. Kaikki meist haluaa kuulla kaiken rehellisesti, kannatetaa rehellisyyttä, mut kuitenkaa ei toimita sen mukaa toisia kohtaa. Jos joku valittaa jostain asiasta ääneen, usein ihmiset reagoi siihen hyvin varovasti "kyl se siitä"-meiningillä ja usein viel heittää jonkun oman valitusvirren siihen päälle soimaa. Sit se valittaja taas sanoo jotain myötätuntosta siihen päälle ja kuinka ollakaa, molemmat tuntee vääristynyttä, mut lohduttavaa hyväksyntää toisiltaa ja samalla iteltää. Siit tulee sellanen noidankehä, jonka voi katkasta ainoastaa REHELLISYYS päin näköä. On paljon asioita mitä ei ite huomata tai tajuta itestämme. Hukutaa oman mielemme kiemuroihin, joten tarvitaan siihen muiden apua. Kuinka paljon helpompaa meil oliskaa jos jokainen puhuis kaiken rehellisest äänee toisille.

Raja on tietyst häilyvä siin kohtaa, et on helppo ruveta rehellisyyspäissää latelee ylimääräst paskaa toisen niskaa, ku oma olo on paha. Mut se ei oo tietenkää tarkotus, tahalleen loukata ja haukkua sen takii et puhutaan suoraan. Varmasti moni niin tekis kuitenki, se myös paljastaa tosi kätevästi kuinka paha olla sul on itellä sisällä. Samoin, jos loukkaannut siitä mitä toinen sanoo sulle suoraan, se osuu johonki arkaa paikkaa ja sul on saman tien tilaisuus kasvaa siin kohtaa. Kuinka iso lahja se ois sulle ja kuinka ison lahjan voisit antaa muille sillä. Se auttais uskomattoman paljon kehittymää. Muutos satuttaa, oli se mikä tahansa muutos, se tuntuu usein ikävältä ensin. Mut ilman sen kohtaamista, ei myö kehitytä.

Kuinka paljon se helpottaiskaa jokapäiväst sosiaalist kanssakäymist. Vois olla jokaisen ihmisen seurassa just tasan oma ittensä. Ei tarvis myötäillä, nyökytellä tai niellä mitää, vaan vois puhua kovaa äänee oman asiansa radikaalin rehellisesti. Moni ihmissuhde ja moni muu tilanne menis uusiks. Kuitenki, se olis parempi niin, koska jos on jotain sanottavaa, ei voi olla täysin oma ittensä ja se syö jostain kohtaa. Mitä järkee on olla jossain tai tehä jotain, jos ei oo täysillä mukana?!

Ero on huomattava, millanen fiilis on olla ihmisen seuras, jonka kans voi olla täydellisen rehellinen ja oma ittensä ja vertaa sitä valtaosaan sosiaalisist tilanteist mis ollaa päivän aikana. Kuinka helvetin hyvä on olla siinä, ku voi käydä ovi auki paskalla ja vaikka nauraa toisen vitutukselle. Se on just niin hienoa, et kannattaa tosiaa valita se rehellisyys ja heittää vähä vanhoi jämähtäneit energioi uusiks.

Toiselle on viel helppo valehella, etenki jos on siin hyvä, mut itellee ei. Sydän tietää kyllä, jos peittelet jotain. Mitä tahansa, pientäki. Se vaikuttaa väistämättä mielentilaa ja käytöksee. Ja lopulta, enemmän niit ihmissuhteit kariutuu rehellisyyden puutteesee.